Lukumaratoni: päivittyvä blogipostaus maratonin kulusta

Eli kuten edellisessä postauksessani kerroin, olen osallistumassa Blogistanian kesälukumaratoniin, ja tähän blogitekstiin aion päivittää lukemisiani ja muita maratontunnelmiani seuraavan vuorokauden ajalta. Voi olla että juhannuksen vieton takia joudun lopettamaan lukemisen hiukan aikaisemmin kuin 24 tunnin päästä aloittamisesta, mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, en kumminkaan ajatellut hikipäissäni lukea vaan sitä tahtia kuin hyvältä tuntuu.

Maratonini aloitin klo 16.30 matkalla töistä kotiin. Olin päässyt Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaassa sivulle 313, joten jatkoin lukemista siitä.

Klo 19: Kvanttivaras luettu vähän aikaa sitten loppuun. Siinä on sivuja 440, joten laskuopin mukaan olen toistaiseksi lukenut maratonissa 127 sivua.

Kirja oli mainio ja hirmuisen mukaansatempaava, enkä olisi mitenkään voinut aloittaa maratonia millään muulla kirjalla ennen kuin luin tuon loppuun. Jos nyt olisi jo valmiiksi käsissä jatko-osa, hyppäisin varmaan sen kimppuun, mutta kun ei ole, en tiedä vielä mitä luen seuraavaksi. Laitan nyt ruokaa ja palaan sitten lukemisen kimppuun.

Sivuja luettu: 127

Kirjoja luettu loppuun: 1

klo 20.55. Syötyäni ja vietettyäni hetken sosiaalisessa mediassa palasin valitsemaan seuraavaa luettavaa, ja yhtäkkiä silmäni osuivat yöpöydällä olevaan L.M. Montgomeryn Siniseen linnaan. Tuo on yksi lempikirjojani, mutta keväällä sen ties-kuinka-mones uudelleenluku oli jostain syystä jäänyt kesken. Se tuntui täydelliseltä luettavalta juuri nyt, joten luin sivulta 214 kirjan loppuun sivulle 280, eli 66 sivua lisää.

Sivuja luettu: 193

Kirjoja luettu loppuun: 2

 

klo 22. Luin vielä 33 sivua Jules Vernen kirjaa Kuumailmapallolla Afrikan halki. Nyt menen nukkumaan ja jatkan huomenna.

Sivuja luettu: 236

 

 

20.6.

klo 10.17  Heräsin vasta tunti sitten (olin aika väsynyt, ja aamuyöllä valvoin jostain tuntemattomasta syystä noin tunnin, mutta en alkanut käyttää sitä lukemalla kirjoja, jotta unen mahdollisuudet eivät kaikkoaisi kokonaan). Nyt olen selvinnyt aamiaisesta ja muista aamutoimista, joten on aika tarttua taas lukemiseen! En kyllä vielä tiedä, jatkanko Verneä vai tartunko johonkin muuhun, kun näin virkistävän yöunen jälkeen voisi jokin muukin kuin seikkailukirja taas maittaa. Katsotaan miltä tuntuu kun palaan kirjapinoni ääreen!

klo 13.06. Päädyin lukemaan Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kokoelmasta tuon nimikertomuksen, jonka olen jo pitkään aikonut lukea. Kertomus on 77 sivua pitkä, mutta Mannin teksti vaatii aika viipyilevää lukemista ja sulattelutaukoja, joten luin sen loppuun vasta nyt vajaan 3 tunnin päästä aloittamisesta. Mutta ei lukunopeus ja sivumäärä olekaan minulle nyt olennaista vaan itse lukeminen, ja sitä nautintoa totisesti sain. Kuolema Venetsiassa oli niin vaikuttava lukukokemus, etten edes tiedä mitä voin lukea seuraavaksi. En usko, että jaksan heti jatkaa Mannin muiden kertomusten parissa, mutta myöskään mikään kovin kevyt ja pelkästään viihteellinen teksti ei tämän jälkeen toimi, hyppäys aivan toisenlaiseen maailmaan olisi liian suuri. Luulen että minun on käännyttävä keskeneräisten tietokirjojeni pariin, sillä niitäkin on muutama. Myös Dickens voisi toimia tämän jälkeen, mutta en ole varma, onko vähän liian uuvuttavaa.

Sivuja: 313

Kirjoja luettu loppuun: 2

Kertomuksia/novelleja luettu: 1

 

klo 17.25 Noin tunti sitten lopetin lukemisen,  kun tuli vuoroni mennä juhannussaunaan. Thomas Mannin jälkeen tosiaan siirryin tietokirjapuolelle. Jatkoin Kate Summerscalen kirjaa Mrs Robinson’s Disgrace, joka kertoo eräästä avioero-oikeudenkäynnistä vuoden 1858 Englannissa sekä siihen johtaneista tapahtumista. Erittäin mielenkiintoinen kirja, jonka ostin viime vuonna englantilaisesta hyväntekeväisyyspuodista mutta joka jossain vaiheessa jäi kesken ehkä keskittymiskyvyn puutteen takia. Lukiessani tuli jonkin verran taukoja, mutta ehdin kuitenkin lukea 48 sivua. Ja innostuin kirjasta taas niin, ettei sen loppuun lukemiseen mene varmaan kauan.

Kirjoitan lopputunnelmat maratonilta myöhemmin, nyt en jaksa enempää iPadin kanssa.

 

Sivuja yhteensä: 361 (aika vaatimaton tulos 24 tunnille, olen usein lukenut enemmänkin samassa ajassa kun jokin hillittömän kiinnostava romaani on ollut meneillään, mutta en toisaalta halunnut mitään painetta tai suorituksia vaan ennen kaikkea halusin vain lukea, ja se toteutui)

Kirjoja luettu loppuun: 2

Kertomuksia luettu: 1

Keskeneräisiä kirjoja jossa edetty: 2 (toisen luin myöhemmin samana viikonloppuna loppuunkin, mutta maratonin aikana en ehtinyt)

Mainokset

Osallistun kesälukumaratoniin!

Pahoittelut, että erinäisten matkojen ja huonovointisuuksien takia tämä blogi on ollut hiljaisena, mutta nyt ilmoitan että aion tänään osallistua Blogistanian kesälukumaratoniin. Aikataulu on täydellinen, koska minulla ei ole ainakaan aluksi mitään ihmeellistä juhannusohjelmaa ja käpertyminen kotiin kirjojen kanssa kuulostaa loistavalta suunnitelmalta ja juuri siltä, mitä kaipaan muutaman hälinäntäyteisen ja intensiivisen työpäivän jälkeen. Sääkin näyttää suosivan lukumaratonia sillä sadetta on luvassa ainakin illaksi ja aamuksi. En ole ikinä ennen tehnyt lukumaratonia (paitsi aina välillä vahingossa), enkä aio stressata liikaa siitä millainen sivumäärä tulee tai kuinka suuren osan siitä 24 tunnista todella luen. Mutta kokeilen mitä tapahtuu! Ajattelen tätä hauskana projektina joka antaa luvan lukea niin paljon kuin ikinä huvittaa vuorokauden ajan, mutta jos lukeminen alkaa tuntua puurtamiselta tai kilpailemiselta, teen jotain muuta.

Yritän ensisijaisesti lukea kesken olevia kirjoja ja etenkin saada kirjaston kirjoja luettua, jotta voin palauttaa niitä juhannuksen jälkeen mahdollisimman paljon (ja vähentää sakkojen kertymistä vaihteeksi). En nyt ehdi etsiä kameraani ja ottaa kuvaa kirjapinostani – ehkä lavastan sellaisen myöhemmin – mutta tyrkyllä on ainakin seuraavat keskeneräiset kirjat:

– Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (tätä olen lukenut innolla viime päivät ja aloitan lukumaratonin varmaan siitä, että luen sen loppuun)

– Jules Verne: Kuumailmapallolla Afrikan halki

– Charles Dickens: Kolea talo (en kuvittele saavani tätä luettua kokonaan, sen verran jykevästä kirjasta on kyse [900 sivua joista olen lukenut ehkä 200], mutta jos edes eteenpäin – pidän kirjasta kovasti ja tahtoisin taas päästä vauhtiin sen kanssa)

– Annukka Salama: Käärmeenlumooja (toisin kuin kaikkia muita bloggaajia, tämä ei ole minua hirveästi lumonnut, mutta olisi ainakin kiinnostavaa saada luettua, koska tämä tuntuu olleen jonkinlainen tapaus ja haluaisin tajuta minkä takia)

– Seita Parkkola: Usva

Mikään ei toki estä tarttumasta johonkin muuhunkin kirjaan. Lisäksi voisin ehkä lukea välillä novelleja/kertomuksia sellaisista osittain luetuista kokoelmista kuin Osuuskumman molemmat Steampunk-kokoelmat sekä Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Katsotaan miten käy!

Aloitan lukumaratonin tänään iltapäivällä/alkuillasta töistä päästyäni, ja päivitän edistystä aina silloin tällöin tänne.

Teatteria: Elisabeth-musikaali, Wien – Raimund Theater, 2.&3.1.2014

Tästä teatterikokemuksesta on jo muutama kuukausi aikaa, mutta tahdon siitä huolimatta kirjoittaa siitä tänne. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaali kertoo Itävallan keisarinna Elisabethin (1837-1898) elämäntarinan omaperäisellä tavalla. Ensin vähän historiaa: vaikka Elisabeth muistetaan usein niistä Romy Schneiderin tähdittämistä Sissi-elokuvista, todellisuus ei ollut niin sokerikuorrutettu ja romanttinen. Vaikka vain 16-vuotiaana Itävallan keisari Franz Josephin kanssa solmittu avioliitto olisi vaikuttanut olevan päällisin puolin kuin sadusta, vapaudenkaipuinen ja lujatahtoinen keisarinna ei koskaan sopeutunut ankaraan hovielämään eikä avioliitto ollut kovin onnellinen. Virkamiesmäisesti ja tunnontarkasti keisarikuntaansa hoitanut Franz Joseph ei ymmärtänyt haaveilevaa, runoilevaa, itsepäistä vaimoaan, eikä Elisabeth häntä. Elisabeth oli pitkin elämäänsä hyvin onneton ja tyytymätön, vaikka hän pystyikin lopulta hyvin pitkälti määräämään elämästään ja etsimään helpotusta muun muassa alituisesta matkustelusta ja hurjapäisiltä ratsastusretkiltä. Elisabethin maailmankuulu kauneus tuli hänelle itselleen sekä palvonnan kohteeksi että vankilaksi, jossa hän lakkaamatta tarkkaili painoaan ja huolehti ulkonäöstään suurella vaivalla. Elisabethin ja Franz Josephin elämään kuului useita tragedioita, pahimpana niistä heidän herkän ja masentuneen poikansa kruununprinssi Rudolfin itsemurha vuonna 1889. Varsinkin elämänsä loppuvaiheessa Elisabeth tuntui odottavan kuolemaa vapauttajana, ja kun hän kuoli itävaltalaisen anarkistin Luigi Luchenin viilaniskuun Genevessä 1898, se ei ehkä hänen itsensä kannalta ollut kovinkaan traaginen tapahtuma.

Näistä aineksista saksalainen Michael Kunze ja unkarilaissyntyinen Sylvester Levay ovat kehittäneet mitä mielenkiintoisimman musikaalin. Vaikka musikaali on tehty pitkälti Elisabethin elämänkerran muotoon, se kerrotaan parin hyvin erikoisen ratkaisun kautta. Kertojana on Luigi Lucheni, Elisabethin murhaaja, jota joku näkymätön tuomari kuulustelee tuonpuoleisessa hänen tekojensa vuoksi. Ja Luchenin näkemyksen mukaan Elisabethin elämä on todellisuudessa rakkaustarina Kuoleman kanssa. Kuolema onkin tässä musikaalissa saanut viettelevän nuoren miehen hahmon, joka tavoittelee Elisabethia läpi tämän elämän. Elisabeth flirttailee Kuoleman kanssa ja tuntee houkutusta tätä kohtaan, mutta ei silti halua luopua omasta vapaudestaan myöskään Kuoleman hyväksi ennen kuin elämä on ahdistanut häntä niin että Kuolema tuntuu tosiaan vapauttajalta. Niin ikään Kuolema houkuttelee luokseen masentunutta ja kapinahenkistä Rudolfia, ja vetelee koko 1800-luvun loppupuoliskon naruista niin että Habsburgien monisatavuotinen valtakunta seilaa kohti loppuaan. Vaikka Elisabeth ja muut elävät autenttisen näköistä 1800-lukua, Kuolema on ajaton ja välillä hyvin nykyaikainen hahmo, jonka laulut kipinöivät rock-musiikkina, ja muutenkin Sylvester Levayn musiikki on kiehtova sekoitus klassisempaa musikaalityyliä ja uutta rockhenkistä musiikkia. Koko teoksen ylöspano liikkuu kiehtovasti toden ja unenomaisuuden rajamailla, ja sekä ulkoasu että Michael Kunzen upea libretto ovat täynnä monitasoisuutta ja symboliikkaa – ilman että nämä kuitenkaan kompastuttaisivat ja tukahduttaisivat. Teoksen voi katsoa nauttien hienona, traagiseksi huipentuvana tarinana (jossa on paljon herkkuja silmille ja korville) jäämättä pohtimaan kaikkien sanoitusten ja peilinkehysten merkitystä, tai näiden ja historiallisten ulottuvuuksien analysoinnista voi saada lisävoimaa esityksen kokemiselle, ihan kuinka kullekin katsojalle on mieluisinta.

Olen nähnyt tämän musikaalin aikanaan useita kertoja Suomen Turussa vuosina 2005–2006 jolloin sitä siellä hyvin menestyksekkäästi esitettiin, ja sen jälkeen myös Budapestissa, ja se on ollut jo kauan yksi lempimusikaaleistani. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun näin sen teatterissa alkukielellä saksaksi, vaikka mm. edellisen Wienin-produktion DVD ja muut taltioinnit ovat kyllä olleet ahkerassa käytössä. Kokemus oli nyt aivan huikea. Sitä varmaan edesauttoi se, että näin sen produktion viimeisen kuukauden aikana, jolloin kaikki alkoi olla hioutunut huippuunsa ja toisaalta viimeisten esitysten lähestyminen varmaan vielä lisäsi esittäjien intoa. Joka tapauksessa tämä vuosi tuli aloitettua sellaisella teatterikokemuksella, että sitä voi olla vaikea minkään muun vuonna 2014 enää peitota.

Täältä voi muuten halutessaan katsoa pienen virallisen trailerin, vaikkei se annakaan kuin hiukan aavistusta kokonaisuudesta. Ja YouTubessa on tietysti paljon vähemmän virallisia videoita…

Ihan jo Elisabethin näkeminen saksaksi oli noiden kalliiden lipunhintojen arvoista, sillä Michael Kunzen sanoitukset ovat tosiaan upeat – niissä osataan hyvin selkeästi sanoa mitä halutaan samalla kun ne kätkevät sisäänsä vaikka mitä merkitystasoja ja historiallisia viittauksia, ne ovat hyvin kauniit ja kaiken tämän keskellä vielä sangen helpot ymmärtää myös keskitasoisella saksalla (OK, opin saksani pitkälti Elisabethista, koulusaksalla pärjäävät voivat joutua vähän preppaamaan kuolema-rakkaus-ikuisuus-kaipaus-sarjan sanastoaan.) Suomennos ei ollut kovin onnistunut, ja unkarinnos (siinä määrin kuin sitä ymmärrän) puolestaan muuttaa joitain merkityksiä tosi paljon, ja siinä on myös joissain kohdin hyvin erilainen käsikirjoitus. Niinpä oli ihanaa nähdä tämä versio, jossa sanoitukset, musiikki, käsikirjoitus, ohjaus, lavastus, puvut ja näyttelijäntyö kaikki sopivat niin mielettömän täydellisesti yhteen. Se oli jokseenkin täydellinen kokonaisuus (muutamaa puutetta lukuun ottamatta, joihin palaan myöhemmin) sen sijaan että olisi tuntunut olevan koottu palasista jotka eivät ihan sovi yhteen vaikka ovat hienoja erikseen – minkä tunteen huomasin nyt verratessani noita aikaisempia kokemuksiani tähän produktioon, vaikka nekin olivat aikanaan upeita esityksiä joita muistelen lämmöllä.

Toivoisin että osaisin sanoillani tehdä oikeutta kaikille tämän produktion hienoille asioille, mutta täytyy kai tyytyä luettelemaan. Harry Kupferin ohjaus on minusta mainio ja keskittyy ihanan paljon henkilöhahmoihin ja on jollain tapaa hyvin olennaiseen keskittyvää, sen sijaan että tuhlattaisiin ruutia tekemällä kaikenlaista ”eiks olis kivaa jos tässä olis tällaistakin”. Aina välillä on symboliikkaa joka ei ehkä ihan heti aukene, mutta minä pidän siitä, että tässä on pureksittavaa. Koreografioita on ilo katsoa, ja samoin teoksen visuaalinen ilme on loistava. Pidän suurelta osin Wienin lavasteista, joissa on toisaalta komeita ja näyttäviä yksittäisiä elementtejä, toisaalta paljon tyhjää tilaa joka keskittää huomion henkilöihin sen sijaan että lava olisi täynnä kaikkea sälää. Yksittäiset elementit edustavat kokonaisuutta: keisarillinen palatsi luodaan keisarin komealla kirjoituspöydällä ja sermeillä, Elisabethin makuuhuoneen luo ovi joka on selvästi sama ovi jonka näimme Hofburgissa keisarillisten huoneistojen kierroksella, Kapusiinikryptaa edustaa arkun ohella pääkallokoriste jonka samaisessa kryptassa käydessään voi nähdä. Elisabethin näkeminen Wienissä on muuten hieno asia sikälikin, että kun samalla käy katsomassa paikkoja joilla nuo ihmiset elivät (tai joihin heidät haudattiin), musikaali muuttuu entistä todellisemmaksi ja toisaalta historian henkilöt musikaalin myötä elävämmiksi. Ja palatakseni vielä lavastukseen, sanat eivät riitä kuvaamaan sitä miten upealta (ja vaaralliselta) näyttää loppupuolen ”Uppoavan maailman kannella”-kohtaus.

Melkein ainut asia ohjauksessa/lavastuksessa, mistä en tykkää, on se, että kohtauksessa, jossa nuori Elisabeth putoaa korkealta ja tapaa sen jälkeen Kuoleman, hän putoaa Wienissä todella korkealta. Niin korkealta, ettei henkiin jääminen tunnu kovin uskottavalta. Tämä kohtaus on ratkaistu eri tavoin eri produktioissa, mutta tykkäsin oikeastaan eniten Suomen versiossa, jossa Elisabeth tanssi nuoralla (nuorallatanssimisesta hän puhuukin useampaan kertaan musikaalissa), ja korkeus oli juuri sopivan uskottava että putoaminen voi olla tai olla olematta kuolettava. Mielestäni musikaali olisi myös pärjännyt ilman alkupuolelle lisättyä Kein Kommen ohne Geh’n -laulua – tämä Kuoleman rakkauslauluksi japanilaiseen produktioon lisätty kappale ei minusta oikein sovi tuohon kohtaan, ja varsinkaan se ei sopinut Mark Seibertin tulkintaan. Plussaa kuitenkin siitä, että kappaleesta on tehty duetto Elisabethin ja Kuoleman välillä, jolloin huomio ei pääse keskittymään liikaa pelkästään Kuolemaan tässä vaiheessa.

Puvustus oli tässä produktiossa aiempiin verrattuna historiallisempi ja vähemmän symbolinen – kaikilla ei ollut enää pukujensa reunassa sitä köynnöskuviota, jonka merkitys on ollut ehkä kysytyin asia kaikenlaisilla Elisabeth-foorumeilla ja -sivuilla. Minusta näin oli parempi, huomio ei kiinnittynyt liikaa symboliikkaan vaan enemmän henkilöihin, ja lavastus on kuitenkin sen verran symbolinen että minulle sopii hyvin kun hahmojen puvut ovat yksinkertaisesti kauniita. Fanitin myös suuresti tummanpuhuvia, mustasiipisiä Kuolemanenkeleitä.

Sylvester Levayn musiikki puhkesi loistavampaan hehkuun kuin koskaan aikaisemmin, kun Vereinigte Bühnen Wienin orkesteri soitti sitä erinomaisten kapellimestarien johdolla (toisena iltana puikkoa taisi heiluttaa Koen Schoots, jos en väärin muista). Orkesteri on suuri ja hyvin taitava, joten olin ihan ällistynyt siitä miten hienolta musiikki kuulosti, vaikka olenkin aina tykännyt Elisabethin musiikista. Ja sitten kun sitä lauloivat aivan mielettömän taitavat näyttelijät ja upein ensemble ikinä…

Niin, ne näyttelijät! Pääsinpäs niihin! Olen loppujen lopuksi katsojana hyvin näyttelijäfiksautunut, johtuen ainakin osittain siitä että olen hyvin hahmokeskeinen muutenkin, joten minulle on tärkeää, miltä hahmot ja heidän tunteensa ja kehityskaarensa tuntuvat ja kuinka taitavasti näyttelijät muutenkin tekevät työnsä. Mutta kaikkea muutakin tarvitaan ympärille, jotta näyttelijöiden työ onnistuu, ja Elisabethissa oli ihanaa miten upeasti tuo kaikki muu oli tehty – esitys olisi ollut nautinnollinen huonommillakin näyttelijöillä, mutta kun enimmäkseen vielä oli todella hyvät, niin siinä oli nauttimista! (Ja nyt pistän tähän väliin tällaisen Read More -jutun, koska tämä on jo aika pitkä. Mutta klikatkaa vain linkkiä ja jatkakaa lukemista…) Lue loppuun

Lauren Oliver: Delirium – Rakkaus on harhaa

Lainasin tämän kirjan, koska olin sillä tuulella, että halusin lukea kokeeksi jotain nuortendystopiaa, ja tämä sattui olemaan kirjastossa ja vaikutti kiinnostavalta. Mutta en ollenkaan arvannut että rakastuisin tähän kirjaan niin. Muistaakseni olin lukenut siitä lähinnä joitain aika laimeasti kiittäviä arvosteluja, mutta minuun tämä kolahti sitten enemmän.

17-vuotias Lena elää yhteiskunnassa, jossa rakkautta pidetään sairautena ja siihen on keksitty parannuskeino. 18-vuotiaina kaikille tehdään leikkaus, jonka jälkeen he eivät enää ole alttiita rakkauden sairaudelle. Sen jälkeen menettää muutkin vahvat tunteet ja intohimot, ihmissuhteilla ei ole mitenkään kauheasti väliä eikä asioilla muutenkaan, eikä oikeastaan ole yhtään sama ihminen kuin ennen. Mutta mitäs siitä, kunhan rakkauden kauhealta, kavalalta, kipua ja tuhoa tuottavalta sairaudelta vältytään. Lena odottaa omaa parannustaan kärsimättömästi, koska hänen äitinsä on altistunut tuolle sairaudelle kauhein seurauksin ja hän pelkää, että hänelle itselleenkin käy niin. Lenan paras ystävä Hana kyseenalaistaa joskus asioita, ja se pelottaa Lenaa. Mutta miten käy kun Lena kohtaa kapinallisen Alexin? (OK, vastaus tähän kysymykseen ei ole järin yllättävä, mutta ei sen kai ole tarkoituskaan olla. Romaani pitää siitä huolimatta otteessaan, ja loppu tarjosi silti ainakin minulle yllätyksiä.)

Odotin, että kirjan kuvaama yhteiskunta tuntuisi kaukaa haetulta. Nykyäänhän romanttista rakkautta toitotetaan joka suunnasta jokaisen onnen tuojana ja suurin piirtein kunnon ihmisen velvollisuutena – miten siitä yhtäkkiä tulisikin sairaus ja onnettomuuksien tuoja? Mutta kun luin kirjaa, tuo yhteiskunta alkoikin tuntua oudolla tavalla uskottavalta.

Romanttinen rakkaus ei ole ainut, joka kirjan yhteiskunnassa on kauhea tuhoisa sairaus, vaan yhtä lailla äidin rakkaus lapseensa, ystävän rakastaminen, koko sana ja tunne kaikissa merkityksissään on kielletty. Voimakkaat tunteet ylipäätään ovat epäilyttäviä, tuhoisia, ja kaikki vakuuttavat että ovat paljon onnellisempia, kun tunteet ja niiden aiheuttama tuska ja kiihko on heiltä poistettu. Rakkauden kieltoa ylläpitämään on pystytetty järjestelmä, jossa kaikenlaiset voimakkaat intohimot ja innostukset ja omaperäiset tunteet ja mieltymykset ovat pannassa. Jo väärä lempiväri voi olla kohtalokas, puhumattakaan siitä että olisi vääriä ajatuksia vaikkapa Romeosta ja Juliasta. Ehkä rakkauden kielto onkin toisaalta keino saada kaikki muukin oma ajattelu ja omien tunteiden seuraaminen sammutettua? Sarjan seuraavat osat kenties kertovat miten tämän laita on.

Ja tässä on syy miksi kirja kolahti minuun aika tavalla. Itse tunnen hyvin voimakkaasti ja olen erittäin herkkä. Olen usein saanut tuntea että omat tunteeni ja reaktioni ovat liian voimakkaita ja jotenkin vääriä, koska ne eivät ole pikkusieviä, järjestyksessä pysyviä ja helposti kahvipöydässä selitettäviä. Koska rakastan esimerkiksi ystäviä voimakkaammin kuin yleensä tuntuu olevan tavallista. Koska suhtaudun asioihin niin intohimoisesti. Minulla on kaikenlaisia kummallisia mieltymyksiä ja kiihkeitä kiinnostuksen kohteita, ja olen sen takia saanut tuntea jatkuvaa hienoista painetta olla enemmän niin kuin muut ja enemmän niin kuin on sopivaa ja normaalia. Minun kokemuksieni näkökulmasta tuo kirjan maailma tuntui loppujen lopuksi pelottavan mahdolliselta.

Vaikka romanttinen rakkaus onkin valjastettu tällä hetkellä kaupallisen viihteen käyttöön, loppujen lopuksi ympärillä oleva kulttuuri pyrkii minun kokemukseni mukaan monin tavoin tekemään liian voimakkaista tunteista jotenkin vaarallisia, vääriä ja sopimattomia. Vakuuttamaan, että olisimme onnellisempia jos tukahduttaisimme voimakkaat tunteet tai emme välittäisi niistä ja eläisimme vain järkevästi ja tasaisesti, soveliaita päämääriä varten. Loppujen lopuksi jos maailmaan tulisi sopivan kiero totalitaarinen järjestelmä ja tiede tosiaan keksisi keinon ”parantaa” rakkauden, ei tuollainen maailma olisi minusta poissuljettu. Joka tapauksessa kirjan maailma kuvaa äärimmäisyyksien kautta sitä, mitä ihmisille tekee liiallinen tasapäistäminen ja paine muuttaa kaikki tunteet sopiviksi, järkeviksi ja normaaleiksi. Oli tuskallisen kaunista luettavaa, kun Lena jossain vaiheessa tajusi saaneensa koko elämänsä tuntea, että hänessä on jotain perustavanlaatuista vialla, ja alkoi miettiä onko se sittenkään totta.

Sitä, että tämä omituiselta kuulostava lähtökohta toimiikin näin mielettömän hyvin, auttaa se että kirja on hyvin kirjoitettu. Sen henkilöt ovat todellisia ihmisiä eivätkä mitään nukkeja tai kaksiulotteisia kuvia, ja sen tunteet ovat voimakkaita ja lyövät sivuilta esille. Lena on minusta ihana sankaritar, sillä rakastan sitä että välillä nuortenkirjan päähenkilöksi uskalletaan laittaa tyttö joka tuntuu minusta oikealta ja samastuttavalta. Lena on herkkä ja tuntee voimakkaasti, eikä ole mikään alusta asti vahva ja kovapintainen amatsoni, vaan yrittää ensin miellyttää ja uskoa siihen, että hänet tullaan parantamaan. Herkille ihmisille on tavallista pyrkiä miellyttämään muita ja olla ristiriidassa sisimpänsä kanssa, koska he aistivat herkästi mitä heiltä odotetaan. Lena ei silti jää tahdottomaksi ja muiden komentoon, vaan oppii vähitellen kyseenalaistamaan järjestelmää ja löytämään omaa voimaansa ja uskallustaan. Rakastan sitä että hän löytää voimansa luottamalla tunteisiinsa eikä tukahduttamalla ne. Olemalla oma itsensä eikä muuttumalla joksikin stereotyyppiseksi ”vahvaksi naiseksi”. Vaikka syntyvä rakkaus on käänteentekevä voima hänen elämässään, hän ei tunnu tahdottomalta nukelta niin kuin jotkut romanttisten tarinoiden sankarittaret. Viime kesän Finnconissa joku sanoi, että nuortenkirjojen sankarittaret ovat usein joko Bella-tyyppiä tai Katniss-tyyppiä, mutta Lena ei ole kumpaakaan.

Pidän myös kovasti Alexista ja pystyn uskomaan heidän tunteisiinsa. Alex on Ihan Oikea Ihminen. Sinänsä ennustettavan tyyppinen hahmo tällaiseen tarinaan, mutta ei mikään ylitäydellinen kiiltokuva eikä rasittava testosteroninhajuinen alfauros, vaan oikea, tunteva ihminen. Minunkin mielestäni rakastettava.

Ja rakastin muitakin henkilöitä tarinassa. On ärsyttävän harvinaista, että naishahmojen ystävättäret ovat oikeasti tärkeitä, mutta Lenan ystävä Hana on myös hyvin keskeisessä roolissa. Oikeastaan Hana on ensimmäinen joka herättää Lenassa uinuvaa kyseenalaistamista, ennen kuin Lena edes tapaa Alexin. Rakastan sitä, että tässä kerrankin tyttöjen välinen ystävyys oli todella tärkeässä roolissa, ja rakkaus ystävään on myös tärkeä tunne. Muutenkin naishahmot ja naisten väliset suhteet olivat tarinassa todella tärkeässä roolissa, kun usein romanttisissa nuortenkirjoissa kaikki muu paitsi tytön ja pojan välinen suhde (useimmiten rakkaustarinat ovat edelleen tytön ja pojan välillä) jää taka-alalle. Lenan suhde Alexiin on tosi tärkeä, mutta Lenan suhde kuolleeseen äitiinsä on oikeastaan se mikä hänet on tehnyt siksi mikä hän on, ja äiti on myös yksi isoja muutosvoimia tässä tarinassa, ei vain Alexin tapaaminen. Hanalla on tärkeä rooli Lenan elämässä ja muuttumisessa. Ja melkein kaikki muutkin tärkeät hahmot ovat naispuolisia: Lenan täti joka kasvattaa häntä ja yrittää pitää hänet kaidalla tiellä, serkkutytöt, sisko joka on esimerkki siitä millainen Lenastakin voisi tulla tulevaisuudessa. Eikä tunnu siltä, että tässä on väkisin yritetty saada mahdollisimman monta ”vahvaa naishahmoa” tarinaan, vaan hahmot ovat luontevia. On kyllä luonnollistakin, että tässä maailmassa suurin osa Lenan läheisistä ihmisistä on naispuolisia, mutta Lauren Oliver on myös saanut heidät kolmiulotteisiksi.

Kirja on mielestäni muutenkin tosi hyvin kirjoitettu. Tavallisesti en pidä preesenskerronnasta, mutta tässä se toimi. Olisi ollut vaikeakin kirjoittaa sitä imperfektissä luopumatta Lenan ensimmäisen persoonan näkökulmasta, koska Lenan käsitys maailmastaan muuttuu tarinan aikana. Lukiessani tunsin todella voimakkaasti fyysiset aistimukset ja tunteet, koin paikat ja tapahtumat. Tekstiä oli helppo lukea, mutta samalla siinä oli ajatusta ja voimaa, ja se toi Lenan maailman hyvin voimakkaasti esille. Tarina soljuu eteenpäin hyvin, mutta minulle ei tullut liian hätäinen tunne, vaan maailmaan ja henkilöihin ehti tutustua.

Tulen varmasti lukemaan seuraavat osat pian. Toivottavasti pidän niistä ainakin yhtä paljon.

 

Kirjoittaja: Lauren Oliver

Kirjan nimi: Delirium – Rakkaus on harhaa (engl. Delirium)

Suomennos: Marja Helanen-Ahtola

Kustantaja: WSOY

Ilmestymisvuosi: 2011 (alkuteos ja suomennos)

Sivumäärä: 351

Mistä minulle: Kirjasto

Alicen seikkailut Ihmemaassa ja Alice Peilintakamaassa

Tuntuu jotenkin sopivalta aloittaa tämä blogi niillä kahdella kirjalla, joista blogin nimenkin keksin. Luin vähän aikaa sitten vanhat rakkaat Liisa Ihmemaassa ja Liisa Peilimaailmassa -saturomaanit Alice Martinin uusina suomennoksina, Alicen seikkailut Ihmemaassa ja Alice Peilintakamaassa. Ja voi, minä rakastuin niin taas kerran. Lapsena luin näitä ihan uskomattoman monta kertaa, varsinkin Peilimaailmaa jonka ihmeellinen peilimaailmainen outous ja kieroutunut shakkipeli kiehtoivat minua kaikkein eniten. Ja samalla huomasin ainakin yhden selityksen sille miten minusta on tullut näin kummallinen: sillä hirmuisen outoja nämä kirjat ovat! Eräässä keskustelussa vähän aikaa sitten minulle selvisi, että monet ystäväni ja tuttavani pitivät niitä lapsena liian outoina eivätkä pitäneet niistä. Minä taas en lapsena edes tajunnut niiden olevan mitenkään outoja, rakastin vain niiden villiä mielikuvituksen lentoa, rakastin sitä järjettömyyttä ja leimuavaa värikkyyttä joka kai järkevämpiä ystäviäni kauhistutti jo järkevinä pikku lapsosina. Minusta tuo kai sitten oli normaalia mielen lentoa ja tavallisten ihmisten ajatustapa omituisen vaisu… Nyt aikuisena, joka joutuu joskus leikkimään järkevää ja ymmärtää siis miten se toimii, näen niiden outouden, mutta rakastan niitä edelleen sen takia!

Image

Nyt en ollut kumpaakaan kirjaa lukenut pitkään aikaan, vähintään 15 vuoteen, ja voi, olenpa menettänyt paljon kun jätin ne niin pitkäksi aikaa lukematta! Mutta nyt olen löytänyt ne taas ja luulen että tulen lukemaan ne monta kertaa, eri käännökset ja toivon mukaan alkukielisenkin (tahdon nähdä miten ne kaikki oudot runot menevät englanniksi!). Varsinkin kun joskus uuvuttaa se, miten Arvostettu Kirjallisuus ja Se Mistä Puhutaan keskittyy aina niin painavan realistisiin, huolellisesti sommiteltuihin ja ah niin todellisuudessa kiinni oleviin teoksiin joita minä en melkein ikinä jaksa lukea loppuun, ja sama tunne minulla myös on koko yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme, on virkistävää lukea jotain niin mielikuvituksellista, järjetöntä ja huikaisevaa kuin nämä Lewis Carrollin teokset! Ja koska niissä ei ole kaikkea puhkijärkeistetty (näin lievästi ilmaistuna), niissä on ehtymätön lähde vaikka minkälaisille tulkinnoille ja ajatuksille, joita voi kehittää uusia jokainen ihminen ja jokainen vuosisata ja vuosikymmen. Minulla heräsi nyt nälkä katsoa millaisia elokuvia yms. Liisasta on tehty. En muista olenko lapsena edes nähnyt piirrettyä, jotain sarjakuvia olen kyllä lukenut. Mutta muuten kokemukseni rajoittuvat eri satuja yhdistelevän Once Upon a Time -tv-sarjan upeaan Hulluun Hatuntekijään, joka oikeastaan osittain inspiroikin minut lukemaan nämä kirjat uudestaan. Toinen inspiraattori oli Suomenlinnassa alkavana kesänä esitettävä Liisa Ihmemaassa -näytelmä, johon minulla on jo liput. Halusin kerrata nämä lapsuuden suosikit ennen kuin menen katsomaan teatteriin jotain luultavasti ihanan vinksahtanutta ja steampunkahtavaa versiota niistä.

Älkää olettako että pystyn kirjoittamaan näistä mitään normaalia arvostelua! Jos yhtään olette lukeneet nämä kirjat sellaisessa vaiheessa että vielä muistattekin ne, luuletteko että niistä voi kirjoittaa jotain sievää ja selkeää arvostelua? Olin kokonaan unohtanut, että molemmat tarinat on kirjoitettu niin että tapahtumat lopussa paljastetaan uniksi. Jotenkin olin unohtanut ja luullut että tarinan todellisuudessa ne tapahtuvat ehkä oikeasti – mutta entä sitten? Unien todellisuudessa unet tapahtuvat oikeasti. Joten kyllä Ihmemaa ja Peilintakamaa ovat olemassa. Ja unenomaisuus kuvaakin hyvin tarinoiden hulppeaa ja järjetöntä etenemistä. Ja samalla uniselitys on varmaankin ollut viktoriaanisena aikana turvallisin keino kirjoittaa jotain näin mielikuvituksellista pyhäkoulumoraalien sijaan. Toisaalta, älkää aliarvioiko viktoriaanista aikaa, jotain nämä kirjat kertovat heidän kierosta puolestaan!

Image

Hauska yllätys minulle oli myös se, miten Liisa/Alice ei ole mikään täydellinen kiltti viktoriaaninen pikkutyttö. Hän on oikeastaan hyvinkin itsepäinen pikku olento, joka haluaa itselleen kivoja asioita ja syöksähtää eteenpäin ajattelematta paljon, mutta joka silti osaa välillä tuntea myötätuntoa muita kohtaan ja yrittää olla ystävällinen. Liisa on oikeastaan hyvinkin topakka sankaritar. Jos viktoriaanisen ajan miesten kirjoittamista kirjoista näitä nykyaikana suosittuja vahvoja naishahmoja haetaan niin tämä Alice on kuulkaas aikamoinen tyttö! Hahmogalleria on muutenkin aivan hulppea! Ihmemaassa koko joukko vinkeitä eläimiä, ikuisia teekutsuja viettävät Hatuntekijä, maalisjänis ja nukahteleva murmeli, päät poikki tuomitseva kuningatar ja tuomitut salaa armahtava kuningas… Peilintakamaassa homssuinen valkea ja kiirehtivä punainen kuningatar, kaikkia outoja eläinotuksia ja muunlaisia kivoja hahmoja joiden nimet Alice Martin on kääntänyt eri tavalla kuin minä olen tottunut (esim. se alkuperäinen munamies), ja punainen kuningas joka ehkä uneksikin sen kaiken… Eikä sovi unohtaa Alicen kissanpentuja!

En osaa kirjoittaa käännöksestä mitään hienoa arviota. Aiheesta Liisan eri käännösten vertailu on tehty väitöskirjakin, joten jätän aiheen suosiolla minua viisaammille. En pysty vertaamaan Alice Martinin käännöksiä siihen versioon jonka tarha- ja kouluikäisenä luin, koska silloin en tullut pohtineeksi käännöksen hienouksia. Sanon kuitenkin, että teksti luistaa aivan verrattomasti ja Martin kyllä osaa herkutella kielellä niin että lukijan ihmetys ja ihastus sekä Lewis Carrollin että kääntäjättären taitoihin on oikeutettu! Varsinkin kirjoissa olevat moninaiset runot ovat aivan loistavia!

Ainut valitus on, että osa uusista nimikäännöksistä häiritsi. En tosin ole vakuuttunut että Tyyris Tyllerökään oli mitenkään loistava käännös Humpty Dumptylle, mutta Nakkelis Kokkelis on myös aika outo. Sen lisäksi, että se tuo erehdyttävästi mieleen sanaparin, jota nuoruudessani pojat huutelivat koulun pihalla n. seitsemän vuoden kypsässä iässä (ehkä tämä on ollut tarkoituskin, en tiedä), minulla tulee ongelmia kohdassa, jossa herra Kokkelis/Tyllerö/Dumpty sanoo nimensä kertovan hänen muodostaan. En usko hänen mieltävän itseään munakokkelin muotoiseksi. Hänhän on niin varma, ettei voi hajota. Samoin Töttöröm ja Töttöröö Tittelitomin ja Tittelityyn (Tweedledum ja Tweedledee) uusina niminä ovat hankalat, lähinnä siksi että ne eroavat toisistaan vain yhdellä kirjaimella joten lukiessa nimiä ei aina erota toisistaan. Mutta nämä eivät häirinneet kuitenkaan lukukokemusta, joka oli muuten aivan mainio. Jossain vaiheessa kyllä tahdon lukea kirjat alkukielelläkin! Varmasti tulen niihin palaamaan, kun olen ne nyt taas löytänyt.

Koska nuo kirjan verrattomat, John Tennielin tekemät kuvitukset ovat niin vanhoja ettei niihin taida voida olla mitään tekijänoikeuksia, pistän niitä vähän kuvittamaan tätä kirjoitusta. Muuten täytyy odottaa, että löydän kamerani laturin (sitä varten varmaan pitäisi siivota eikä kirjoittaa tässä kirjoista) ennen kuin voin ottaa tänne itse mitään hienoja tai vähemmän hienoja valokuvia lukemistani kirjoista.

Image

 Kirjoittaja: Lewis Carroll

Nimi: Alicen seikkailut ihmemaassa (Alice’s Adventures in Wonderland)

Suomentaja: Alice Martin

Ilmestymisvuosi: 1865 (suomennos 2010)

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 133

Mistä minulle: Kirjasto

 

Kirjoittaja: Lewis Carroll

Nimi: Alice Peilintakamaassa (Through the Looking-Glass and What Alice Found There)

Suomentaja: Alice Martin

Ilmestymisvuosi: 1871 (suomennos 2010)

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 168

Mistä minulle: Kirjasto

 

Malna Peilimaailmassa

Tervehdys! Olen jo pitkään harkinnut että perustaisin jonkinlaisen kulttuuriaiheisen blogin. Mutta perustamista on viivästyttänyt pohdinta siitä, mitä oikeastaan haluan. Olisiko se teatteriblogi? Vai sittenkin kirjoista? Jollain erityisellä teemalla? Pitkään mietittyäni olen päättänyt että kirjoitan tänne mistä tahansa kohtaamastani taiteesta/kulttuurista joka minua kiinnostaa. Eniten varmaan kirjoitan kirjoista ja teatterista, koska ne ovat suurimmat intohimoni, mutta kirjoittamisen kohteeksi voivat ihan hyvin joutua esim. elokuvat ja tv-sarjat, kuvataide, musiikki tai jokin ihan muu. Tai olla joutumatta. Tämä varmaan muotoutuu ajan myötä sellaiseksi kuin tulee.

Kirjoittelen tänne omia kokemuksiani, jotka voivat olla juuri niin syväluotaavia tai hupsun pinnallisia kuin minua kulloinkin huvittaa. Kirjoitukseni kuvastavat omia kokemuksiani eivätkä yritä olla yleispäteviä arvosteluja, mutta yritän olla reilu ja selittää selkeästi, mistä mielipiteeni tulevat. Keskustella saa aina! Pyydän kuitenkin olemaan kohtelias ja asiallinen ja hyväksymään että erilaisia mielipiteitä voi olla. Pyrin itse samaan.

Huomautus: en todennäköisesti kirjoita kaikista lukemistani kirjoista, kaikista näkemistäni teatteriesityksistä tai kaikista kokemistani mistään. Kirjoitan niistä, jotka innostavat kirjoittamaan ja joista ehdin ja jaksan. En halua tämän muodostuvan minkäänlaiseksi paineeksi minulle. Minulla on halu jakaa ajatuksiani kokemuksistan maailman kanssa, mutta en tahdo ajatella että minun pitää kirjoittaa kaikesta. Todennäköisimmin kirjoitan eniten niistä, jotka ovat liikuttaneet minua jollain tavalla.

Vähän tietoja minusta: olen kolmekymppinen naispuolinen olento joka jostain syystä edelleen identifioituu enemmän sanaan ”tyttö” kuin ”nainen”, asun pääkaupunkiseudulla ja olen keskiluokkaisissa töissä jotka eivät kuulu millään tavoin tähän blogiin. Rakastan hulluna varsinkin kirjoja ja teatteria, samoin musiikkia ja ylipäätään kauneutta, tarinoita, eri taidemuotojen kautta välitettyjä kokemuksia ja mielikuvitusta. Mieltymykseni ovat moninaiset ja saatan hyvinkin kirjoittaa tänne jostain mistä minulla ei nyt ole aavistustakaan, mutta joitain viitteitä maustani voin silti antaa. Minua kiehtovat toiset ajat ja maailmat, fantasia ja historia sekä ”meidän” todellisuutemme ja outojen tai toiseen aikaan sijoittuvien tapahtumien sekoittaminen, mutta saatan hyvin kiinnostua myös jostain normaalista nykyajasta (sikäli kun mikään on normaalia). Olen varsinkin suurten, voimakkaiden tunteiden ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen perään. Suurkulutan fiktiota mutta tykkään kyllä myös tiedosta. Teatterissa rakastan erityisesti musikaaleja (enemmän Euroopasta kuin Broadwaylta peräisin olevia) mutta myös puheteatteria. Historiallisia ja fantastisia maailmoja mutta myös muuta. Luen varsinkin fantasiaa, vanhempaa kirjallisuutta ja nuortenkirjoja, mutta myös muuta. En katso kovin paljon elokuvia mutta aina välillä kuitenkin. Enemmän pidän tv-sarjoista, joissa juonia ja hahmoja voidaan kehitellä pitkällisemmin, mutta katson niitäkin harvakseltaan. Noin muuten tulette varmaan mieltymykseni vähitellen tuntemaan, jos tätä alatte seurata.

Kirjoittelen kirjoittamisesta välillä Kultainen malja -blogiin. Tämän Peilimaailma-blogin nimi taas on kunnianosoitus yhdelle lapsuuteni lempikirjoista, Liisa Peilimaailmassa (Liisa Ihmemaassa -kirjan jatko-osa, jos joku ei tiennyt). Sitä paitsi se sopii minusta kirjoittamaan näistä aiheista, koska eivätkö tarinat, teatteriesitykset jne. ole jonkinlaisia peilejä joista katsomme maailmaa ja itseämme, tai joiden avulla voimme nähdä jotain mitä muuten emme näe? Tai muuten vain kiehtovia heijastuksia. Blogeissa käyttämäni Malna-nimi tulee unkarinkielisestä vadelmaa tarkoittavasta sanasta (ilman aksenttimerkkiä), koska pidän keksityistä nimistä, vadelmista ja vieraista kielistä.

Tervetuloa!